kun kävelin kotiin töistä, tajusin että maailmani on appelsiinin kokoinen. taisin tuntea jokaisen joka käveli minua vastaan. ne näkivät miltä näytän, mutta eivät nähneet kuka olen. valitsin kiertotien ja jäin maleksimaan viihtyisimpien talojen varjoihin. aurinko alkoi paistaa heti kun astuin ulos. hienoa, ajattelin, päiväkin jo hymyilee.

 huomenna on vapaapäivä. keskellä viikkoa! uskomatonta on, että sillä asialla on minulle mitään merkitystä -minulle, joka kolme vuotta elin niin ettei ajalla ylipäätään ollut merkitystä. toisaalta on; aika on ollut ja on aina oleva odotuksen mitta. mitä sillä muutoin tekisi tässä elämässä?