viikko on kulunut siitä kun laiva lipui tukholman satamaan. mua
ei ole ikuisuuksiin jännittänyt niin paljon kuin silloin jännitti.
ihmettelen suuresti että jalat kantoivat minut ulos laivasta. se odotti
minua alhaalla ja kun näin sen, jännitys yhtäkkiä kaikkosi. meillä oli
tosi mukavaa mutta mä en voinut olla ajattelematta sitä etten mä voi
antaa itselleni anteeksi jollen mä puhu viimeaikojen tunteistani. kyllä
mä sitten puhuinkin. öisessä sateessa sillan alla maatessa me
puhuttiin. ja puhuttiin. ja puhuttiin.
ja seuraavana yönä jossain päin gamla stania, märät, vanhat, paskaiset koirat.
seuraavana päivänä minun oli pakko lähteä, ja se tuli mukaan.
seurasi maahan, joka on ainoastaan merkinnyt sille minun kotimaatani;
maahan, josta se ei tiennyt yhtään mitään. se osasi sanoa suomeksi
silmä ja nenä ja laskea kymmeneen.
nyt se osaa vähän enemmän.
ja minäkin olen opetellut lisää islantia.
ongelmatonta, oikealta tuntuvaa elämää. se on konkreettinen, eikä
vain se unelma joka herätti minut öisin ja nukutti päivisin. jos
rupeaisin ajattelemaan asiaa, en tietäisi miten tähän voi suhtautua.
mutta mä en ajattele. mä vain olen sen kanssa ja nautin joka
sekunnista. en kaipaa muuta.
perjantai, 17. kesäkuu 2005
Kommentit