viikko on kulunut siitä kun laiva lipui tukholman satamaan. mua ei ole ikuisuuksiin jännittänyt niin paljon kuin silloin jännitti. ihmettelen suuresti että jalat kantoivat minut ulos laivasta. se odotti minua alhaalla ja kun näin sen, jännitys yhtäkkiä kaikkosi. meillä oli tosi mukavaa mutta mä en voinut olla ajattelematta sitä etten mä voi antaa itselleni anteeksi jollen mä puhu viimeaikojen tunteistani. kyllä mä sitten puhuinkin. öisessä sateessa sillan alla maatessa me puhuttiin. ja puhuttiin. ja puhuttiin.
 ja seuraavana yönä jossain päin gamla stania, märät, vanhat, paskaiset koirat.
 seuraavana päivänä minun oli pakko lähteä, ja se tuli mukaan. seurasi maahan, joka on ainoastaan merkinnyt sille minun kotimaatani; maahan, josta se ei tiennyt yhtään mitään. se osasi sanoa suomeksi silmä ja nenä ja laskea kymmeneen.
 nyt se osaa vähän enemmän.
 ja minäkin olen opetellut lisää islantia.

 ongelmatonta, oikealta tuntuvaa elämää. se on konkreettinen, eikä vain se unelma joka herätti minut öisin ja nukutti päivisin. jos rupeaisin ajattelemaan asiaa, en tietäisi miten tähän voi suhtautua. mutta mä en ajattele. mä vain olen sen kanssa ja nautin joka sekunnista. en kaipaa muuta.