on se vaan kummallista kuinka ihminen kadottaa ajantajun. nyt on sunnuntai mutta ei se tunnu siltä. mä olen aina inhonnut sunnuntaipäiviä; sitä vain ajattelee sinistä maanantaita masentuneena, sitä että pitää mennä töihin/kouluun/minne ikinä; sitä että arki iskee taas vasten kasvoja. joskus ennen minä pidin arkipäivistä, mutta SILTI mä aina inhosin sunnuntaita, periaatteen vuoksi.

 mutta NYT? nyt sillä ei ole merkitystä. tai on sillä se merkitys, että huomenna täytyy taas vittusaatana mennä töihin paperivuorten keskelle ilmastoinnitomaan huoneeseen katselemaan kuinka aurinko paistaa ja ulkona on helle. en tahtoisi mennä, kun tämä yksi on täällä. mutta SILTI sunnuntailla ei ole samaa merkitystä, sillä tämä on yksi kokonainen päivä hänen kanssaan. yksi päivä lähempänä töiden loppumista. yksi päivä lähempänä tukholmaa ja reykjavíkia.

 kunpa vaan tämä tulehdus parantuisi. nyt ei onneksi enää satu kokoajan, mutta ei olo ole ihan normaalikaan.

 en mä tosin ole muutenkaan ihan normaalissa olotilassa. ;)